Kokeilevaa digipedagogiikkaa

Monet toimintomme on syösty nopeasti digitaaliseen ympäristöön. Riittävät digitaidot varmistavat tietysti toimintakykyämme. Kuinka helposti silti ruokimme tieteisfiktioiden varoittelemaa ”koneiden kapinaa”, kun digitaalisuus vaimentaa väistämättä inhimillistä viestintää. Voisiko sitä kompensoida digivälineiden luovalla ja kokeilevalla käytöllä?  

Opettajakoulutukseni Amokissa toteutuu verkkomuotoisena. Blogitekstissäni kerron opetusvastuuvuoroistani, jotka sain onnekseni toteuttaa kahdessa hyvin kokeilunhaluisessa ryhmässä. Ja kyllähän me kokeilimmekin! Valmiin polun mukaisissa webinaareissa kulloinkin opetusvastuuvuorossa ollut ryhmä paneutui pieteetillä suunnittelemaan mitä monipuolisimpia verkkototeutuksia, ja havaittavissa oli jopa kilpavarustelun henkeä.

Ensimmäinen opetusvuoroni käsitteli osaamistavoitetta OT 4: Ymmärrät arvioinnin tehtävät ja tavoitteet oppimisprosessissa. Opetustuokion suunnittelu sijoittui vuoden pimeimpään aikaan, jolloin sekä mieli että keho olisivat kaivanneet lepoa. Voimani olivat vähissä kiivastahtisen syksyn ja taajaan toistuneiden digitaalisten huippuhetkien hakuun orientoituneiden webinaarien seurauksena.

Kaipasin aitoa, inhimillistä vuorovaikutusta. Pähkäilin, voisiko digiopetustuokion toteuttaa ilman ”ylimääräisiä” sovellushärpäkkeitä ja sukelsin ryhmätyöskentelyyn Proffien kanssa.

Osoittautui, että itse kullakin oli samansuuntaisia mietteitä. Pohdimme, miten perinteinen luentomalli toimisi siinä hetkessä parhaana pedagogisena ratkaisuna. Voisimme ohjata opiskelijoita laittamaan ”pieruverkkarit” jalkaan, sulkemaan kamerat ja ottamaan lokoisan asennon luennon ajaksi. Tämä toimisi vastalääkkeenä digiähkyyn.

Kerro, kerro kuvastin

Digitaalinen vuorovaikutus on kuluttavaa. Psykologisesta näkökulmasta jo oman kuvan katselu näyttöruudulta vastaa peiliin tuijottamista. Siitä muistuu mieleeni tarina Narkissoksesta ja peilikuvan heijastavasta lähteestä.

Voisi olla hyvä ottaa oppia kyseisen tarun antamasta opetuksesta erityisesti nyt, kun elämme tässä oudossa etäkulttuurissa. Oman kuvan jatkuva näkeminen tietokoneen näytöltä voi altistaa liialliselle itsekeskeisyydelle. Päät näyttöruudulla noin 70 senttimetrin päästä kasvoista voivat ahdistaa, jos jatkuvasti on huolehdittava, miten omat ilmeet, eleet ja liikkeet näkyvät kaikille. Biologisen perimän valossa voimme myös kokea hiljaa näytöltä tuijottavan joukon uhkaavaksi.

Päätimme kokeilla, voisiko kameran käytön säätelyllä vaikuttaa myös opiskelijoiden vireystilaan. Ohjeistimme heitä aluksi sulkemaan kamerat. Herkullinen huomio oli se, että vain muutama noudatti ensimmäistä kehotusta. Olisivatko opiskelijat ehdollistuneet siihen, että webinaareissa pidetään kamerat päällä? Vai joko osa porukasta torkutteli?

Dialogisesti

Ihastuimme myös ajatukseen dialogisesta opetusmenetelmästä. Miten opetustuokiossa toimisi kahden opettajan esittämä vuoropuhelu? Opiskelijat saisivat kuunnella sitä suljetuin kameroin.

Teimme tarkan käsikirjoituksen ja käsittelimme sen taloudelliseksi karsimalla turhat täytesanat pois. Samalla tiedostimme, että esityksemme saattaisi kuulostaa ulkoaluetulta. Harjoittelimme kiireetöntä puhetahtia ja säätelimme toteutuksen haluamamme pituiseksi.

Ensimmäiset positiiviset palautteet satoivat chattiin jo dialogin aikana. Loppupalautteessa tosin joku yksittäinen opiskelija kritisoi ulkoa opetellun kuuloista esitystä. Mikään toteutus ei tietenkään voi miellyttää kaikkia. Kokeilu oli joka tapauksessa kiintoisa.

Aivot aktiiviseksi

Opetustuokio toteutettiin illalla. Useimmat opiskelijat olivat kiirehtineet töistä ja nauttineet nopean päivällisen webinaarin alle. Päättelimme, että dialogisen osuuden jälkeen osa saattaisi olla nukahtamaisillaan, joten heitä olisi hyvä aktivoida. Ohjasimme pienen taukojumpan. Fyysinen liike stimuloi aivoja ja ajattelua. Itsekin virkistyimme pienessä liikkeessä.

Seuraavaksi toteutimme aktivoivan keskustelun ja pyysimme opiskelijoita avaamaan kamerat. Yksi opetusryhmämme jäsenistä alusti aiheen ja kannusti kaikkia mukaan jutteluun. Opiskelijat alkoivat selvästi havahtua.

Keskustelua seurasi tapausesimerkki, joka myös esitettiin vuoropuheluna. Tällä kertaa opiskelijoita kuitenkin ohjattiin tarkkaavaisuuteen. Heidän tuli etsiä vastauksia antamiimme kysymyksiin. Opiskelijoiden löydökset käsiteltiin, ja keskustelu kiihtyi. Yhä useammalla alkoi olla sanottavaa.

Aikaperspektiiviä

Toisen opetusvuoroni toteutin Opet-ryhmän kanssa. Se keskittyi osaamistavoitteeseen OT 29: Osaat soveltaa opettajan työssä kansainvälisyys- ja monikulttuurisuusosaamistasi. Nyt suunnittelu eteni pitkälti nopeina ehdotuksina ja kommentteina WhatsAppissa. Viestintä oli helppoa ja kevyttä.

Kehräsin ajatusta, voisiko monikulttuurisen pedagogiikan keinoja kutoa opetusmetodeihin. Ehkä voisimme kytkeä opetettavan asian selkeämmin aikaisempaan ja seuraavana vuorossa olevaan? Aidon aikaperspektiivin korostaminen voisi siis olla pedagogisesti tärkeää.

Toisaalta tässä vaiheessa opettajaopintoja alkoi jo hahmottua se, että ennakkotehtävä, opetustuokio ja opetuksen osoittaminen liittyvät merkitsevästi yhteen. OT-kokonaisuus on niiden summa.
Yhtymäkohta aiempaan oli helppo löytää, sillä olimme käsitelleet edellisellä kerralla arvo-osaamista. Opiskelijat olivat palauttaneet ennen opetustuokiota etätehtävän, jossa he reflektoivat kohtaamisiaan kansainvälisten ihmisten kanssa. Suunnittelimme yksilötehtävän, jossa opiskelijat saivat kirjata ennakkotehtävänsä havaintoja Padlet-alustalle. Näin kaikki voisivat hyötyä havaituista hyvistä käytännöistä.

Selvitimme myös, miten tuutorit olivat suunnitelleet osaamisen osoittamisen ja havaitsimme, että olimme aikeissa sisällyttää hyvin samankaltaisen toteutuksen opetustuokion loppuun. Suunnittelimme vaihtoehdon B ja hyödynsimme verkossa olevia artikkeleja ryhmätyön aineistoksi.

Jälkeenpäin mietin, että koin opetusvastuun suunnittelun helpoksi ehkä juuri siksi, että olimme päättäneet sovittaa sen osaamistavoitteitamme tukevaksi. Olimme ikään kuin virrassa mukana.

Pohdin myös, miten digitoteutuksessa tulisi huomioida se, että lähes kaikki maailman tieto on vain muutaman klikkauksen päässä. Perustamme usein esityksemme itse luomamme diasarjan varaan. Yhteinen surffailu internetin tiedon taivaaseen voisi olla toimiva opetusmenetelmä.

Tunnetta peliin

Eräänä yksityiskohtana pohdimme, voisimmeko käyttää Zoom-ohjelmiston hymiöitä osallistamiskeinona. Kaavailimme, että pyytäisimme opiskelijoita painamaan sydäntä aina, kun he havaitsevat opetuksessamme monikulttuurisen pedagogiikan käytäntöjä.

Sydän sopisi tarkoitukseen hyvin, sillä monikulttuurinen pedagogiikkahan on puhtaimmillaan välittämistä. Toisaalta meidän olisi mukava esitellä aihetta sydämien sykkeessä. Ruokkisimme myös digitoteutuksen inhimillisyyttä, sillä onhan kyky tuntea ja näyttää tunteita ihmisen erityisominaisuus. Siihen eivät koneet kykene.

Totesimme kuitenkin, ettei idea toimisi halutusti. Kun näyttöä jaettiin, kuvasymbolit näkyivät vain chat-kentässä. Tämä olisi turhaan jakanut huomiota kahtaalle. Niinpä päätimme opastaa opiskelijoita kirjaamaan muistiinpanoja opetuksessa havaitsemistaan monikulttuurisen pedagogiikan menetelmistä. Arvoitukseksi jäi, tekikö joku merkintöjä. Menetelmä voisi hyvinkin helpottaa keskittymistä ja aktivoida ajattelua. Itsekin huomaan piirteleväni paperinkulmiin verkkototeutuksia seuratessani.

Digitaalisessa viestinnässä, opetuksessa ja ohjauksessa nonverbaalinen viestintä jää puutteelliseksi. Toisaalta kaiken näkemämme ja kuulemamme arvo korostuu. Päätimme panostaa diasarjan visuaalisuuteen luomalla kauniin Canva-esityksen. Näin annoimme lisävirikkeitä näköaistille. Kenties se hiukan kompensoi muiden aistiärsykkeiden puutetta.

Ei anneta koneiden voittaa

Pedagogiset perustelut vaativat erityishuomiota digitaalisessa toteutuksessa. Onkin tärkeää pohtia, millainen tehtävä digitaalisille työkaluille annetaan ja mitä tarkoitusta ne palvelevat.

Fiktiivinen ”koneiden kapina” ilmiönä lähestyy faktaa, jos digitaalinen ympäristö muuttuu itseisarvoksi inhimillisyyden ja luovuuden kustannuksella. Emmehän halua, että tulevaisuuden digitoteutuksiin osallistuu punasilmäisinä tuijottavia, ylivarovaisia ja passiivisia tylsimyksiä.

Ainasoja Anu, FM
Oamkin Ammatillisen opettajakorkeakoulun opiskelija