Onko humanisti tulevaisuuden insinööri?

Takaisin kokoomateoksen etusivulle

Digitalisaatio läpäisee parhaillaan yhteiskunnallisia rakenteita. Valtiovallan toimeenpanolla on tehty periaatepäätökset julkishallinnollisen avoimen tiedon jakamisen ja laajan saavutettavuuden toteuttamiseksi. Taidemuseot ovat innokkaasti mukana ottamassa käyttöön ajanmukaisia keinoja ja madaltamassa näin toiminnallaan eri lähtökohdista olevien ihmisten kynnystä tutustua uudenlaisiin tapoihin käyttää julkisia palveluita. Taidemuseoiden sisältötuotannossa työskentelevillä on tyypillisesti vahva humanistinen koulutustausta. Uusien teknologioiden omaksuminen keskeisiksi työvälineiksi tapahtuukin yleensä käytännön tekemisen kautta. Rakenteellisen muutoksen lähettiläänä taidemuseo instituutiona edellyttää näin ollen työntekijöiltään erityistä luovuutta ja joustavuutta.

Museot olivat alkujaan varakkaiden keräilijöiden ja hallitsijoiden kartuttamia henkilökohtaisia kuriositeettikabinetteja, joissa ylpeinä esiteltiin erikoisia esineitä ja taideteoksia omille vieraille ja seurueille. Mielenkiintoisten ja mieltä kutkuttavien ilmiöiden tallentaminen, niiden tutkiminen ja jopa taivastelu ovat ihmisille luontainen tapa pohtia ja hahmottaa ympäröivää elämää. Myös taidemuseoiden toiminta perustuu vahvasti näiden yleismaailmallisten tarpeiden tyydyttämiseen yhteiskunnallisena vakiintuneena instituutiona. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat jatkuvasti läsnä museotyössä, ja erityisesti taidemuseot ovatkin usein kärkikahinoissa omaksumassa uusia toimintatapoja ja tarttumassa globaalien megatrendien haltuun ottoon.

Museoviraston vs. kehittämisjohtaja Ulla Salmela sekä erityisasiantuntijat Anu Niemelä ja Eija Liukkonen [1] vahvistavat näkemyksen:

Monet taidemuseot ovat olleet edelläkävijöitä museoalan osaamisen kehittämisessä. Kansainvälinen vuorovaikutus on ollut muuta museokenttää vilkkaampaa. Taidemuseoilla on ollut intoa ja mahdollisuuksia osallistua kansainvälisiin hankkeisiin.

Suomessa taidemuseoiden kehityskaari on suhteellisen nuori eurooppalaisittain. Ala on ollut lähtökohtaisesti akateeminen, ja museokokoelmat ovat luoneet perustaa kansalliselle identiteetille. Vastikään julkaistun museoalan ammattiliiton historiikin mukaan Suomessa on nykyään satoja ammatillisia eli sääntömääräisesti toimivia museoita ja monipuolistunut ala edellyttää yhä enemmän uudistuvaa osaamista. Lisäksi alalle koulutetun henkilökunnan pätevyysvaatimuksiin lisätty museologian oppiaine on vahvistanut ammatillista ymmärrystä niin kentällä kuin sen ulkopuolellakin.

Nykyisin museot toimialana nähdäänkin jo merkittävänä elinkeinovaikuttajana sekä yksilön vapaa-ajan rikastuttajana. Tämä nykyisen Ruotsin kansallismuseon ja entisen Ateneumin taidemuseon johtajan Susanna Petterssonin Museoammattilaisen mukana -julkaisun [2] esipuheessa mainitsema näkökulma on linjassa myös laajemman eurooppalaisen humaanisen innovatiivisuuden ja kestävän kehityksen vision kanssa.

Myös tähän artikkeliin haastatellut Museoviraston kehittämisen asiantuntijat Salmela, Niemelä ja Liukkonen [1] toteavat museoilla olevan tärkeä tehtävä kulttuurisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti elinvoimaisen yhteiskunnan rakentamisessa ja hyvinvoinnin edistämisessä.

Museot mukana muutoksessa

Erityisesti kriisin hetkellä taiteen ja kulttuurin merkitys ihmiskunnan resilienssin eli sietokyvyn ja sopeutumisen vahvistajana korostuu. Koronapandemian myötä on havahduttu kansainvälisesti huomaamaan länsimaisen yhteiskuntarakenteen heikkoudet.

EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen [3] piti lokakuussa 2020 puheen, jossa ehdotti nykyaikaistetun bauhaus-taidekoulukunnan henkiin herättämistä eurooppalaisen talouden vahvistamisen ja ympäristöystävällisyyden nimissä. Kulttuuri halutaan kokonaisvaltaisesti mukaan vahvemman yhteiskuntajärjestelmän luomiseen, jossa kestävään ja esteettiseen elämäntyyliin pyritään yhdistämällä näihin nykyaikaista teknologiaa. Uudessa eurooppalaisessa bauhausissa taide nähdään ihmisoikeuksia polkevaa halpatuotantoa ja ympäristöä kuormittavaa kulutusjuhlaa arvokkaampana laadullisena pääomana ja talouden lisäarvona. Digitalisaatio ja kestävä kehitys luovat pohjan uudelle eurooppalaiselle brändille, jossa taiteilijat, arkkitehdit, insinöörit, suunnittelijat ja muotoilijat toteuttavat bauhausin hengessä käytännöllisiä, mutta tyylikkäitä ja ympäristöystävällisiä ratkaisuja elämän laadun parantamiseksi.

Taidemuseoilla on oma yhteisöllinen roolinsa tässä järjestelmää ravistelevassa suunnitelmassa, jossa museot nostetaan esiin asiantuntijoina, kumppaneina ja mahdollistajina.

”Ne tarjoavat elämyksiä ja tietoa ja luovat näin mahdollisuuksia sivistykselle, identiteettien rakentumiselle ja muutosten ymmärtämiselle”, kertovat Museoviraston asiantuntijat viitaten Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisemaan Mahdollisuuksien museo 2030 -museopoliittiseen ohjelmaan.

He myös mainitsevat koronan vaikutuksista kotimaassa, että poikkeusolot ovat saaneet museot yhä enemmän miettimään uusia tapoja toimia.

”Käytännössä taidemuseoilla on ollut ketteriä avauksia ja valmiuksia viedä esimerkiksi yleisötyön toimintoja verkkoon – erikseen mainittuina online-opastukset, virtuaalinäyttelyt, somekampanjat #koronataide ja #karanteenitaide. Kulttuurihistorialliset museot ovat puolestaan tehneet vahvaa dokumentointia.”

Tällä hetkellä museoiden tarjoamien myönteisten elämysten äärelle hakeudutaankin entistä useammin. Salmelan, Niemelän ja Liukkosen [1] mukaan taide avaa mahdollisuuksia käsitellä hyvinvointiin vaikuttavia asioita ja kysymyksiä.

”Kuluneeseen vuoteen saakka taidemuseoiden käyntimäärät ovat olleet myönteisessä kasvussa. Ne ovat kasvaneet noin 1,4 miljoonasta käynnistä yli 2,7 miljoonaan vuodesta 2011 vuoteen 2019.”

Globaalisti vauhdikkaasti edennyt pandemia on kiihdyttänyt merkittävästi digitaalisten palveluiden kehittämistä ja käyttöä. Vaikka digitalisaatio ei ole sellaisenaan uusi ilmiö, niin yllättävän äkkinäisesti eri yhteiskuntajärjestelmien tasot läpäisevänä toimintakulttuurin muutoksena se on ollut mullistava.

Moderni teknologia päätettiin poliittisesti sitoa kulttuurin ja taiteen innovaatioiden tukemiseen tulevaisuuden Euroopan uudisrakentamiseksi. Tämän voisi kuvitella lisäävän myös Suomessa museoiden määrärahoja näiden aikeiden eteenpäin viemiseksi ja toteuttamiseksi.

Museovirastosta Salmela, Niemelä ja Liukkonen toteavatkin, että taidemuseokentän kehitys seuraa yleistä museoiden toimintakentän muutosta. Käytännössä tämä tarkoittaa yleishyödyllisen organisaation tasolla sitä, että palveluiden digitalisoituminen edellyttää jatkuvia teknologisia investointeja, laite- ja ohjelmistohankintoja sekä työvoiman ammattitaidon ylläpitämistä.

Kutsumus bittiavaruuteen

Taidemuseoissa eletään muutoksen aikaa. Ammatillisen järjestäytymisen ja koulutuspolitiikan synnyttämä tietoisuus erikoistuneesta asiantuntijuudesta on vuosikymmenien aikana nostanut työntekijäkunnan arvostusta omaa työtään kohtaan. On tyypillistä, että akateemisesti koulutetulla museoammattilaisella on taustalla laaja yliopistotutkinto tai useampikin. Monet opiskelevat lisäksi työn ohessa erillisiä opintokokonaisuuksia, korkeakoulututkintoja tai jatko-opintoja. Useimmat ovat aloittaneet työnteon nuorina kesätyöntekijöinä museoissa tai muissa vastaavissa kulttuuriorganisaatioissa jo ennen varsinaisia korkeakouluopintoja.

Valitettavasti vahvasta osaamistaustasta huolimatta alan palkat ovat asiantuntijakoulutukseen ja monimuotoiseen työhön nähden suhteellisen alhaiset, vaikka suomalainen museoammatillinen taso on kansainvälisestikin verrattuna korkea. Kaikesta huolimatta alhaista palkkatasoa kuulee usein perusteltavan muun muassa ”kutsumuksella”.

Laadukkaiden digitaalisten sisältöpalvelutavoitteiden ja kestävän kehityksen politiikan myötä on kuitenkin vähitellen havahduttu siihen, että osaavasta henkilökunnasta on pian kilpailtava muiden toimialojen kanssa. Kulttuurialalle ei välttämättä hakeuduta enää samalla tavalla pitkäaikaisiksi pätkätyöläisiksi kuten ennen, koska tuoreet sukupolvet kasvatetaan jo peruskoulussa yrittäjä- ja freelancertoimijoiksi. Liikkuva työvoima vie pahimmillaan käytännön työssä hankitun tärkeän tietotaitonsa mukanaan seuraavaan paikkaan ja mahdollisesti kokonaan jollekin paremmin palkatulle alalle. Samalla eläköitymisen karkaaminen yhä kaukaisemmaksi vanhuusvuosiin haastaa museokentän pitkänmatkalaiset pitämään osaamistasonsa ajan hermolla, ettei tarvitsisi heittää keskeisiä työvälineitään eli puuvillahanskoja ennenaikaisesti naulaan.

Taidemuseoalalla digitalisaatio on läsnä myös kuvataiteen esitystavoissa. Alalla joudutaan seuraamaan tarkkaan osaamistarpeita, jotta voidaan asettaa asianmukaisesti digitaalisia teoksia näyttelyihin ja julkisiin tiloihin sekä huoltaa, hoitaa ja säilyttää kulttuuriperintöä tuleville sukupolville. Kyse ei ole pelkästään teknisistä ratkaisuista vaan myös aineistotuntemuksesta sekä käytännön sopimuksista ja neuvottelutaidoista. Lisäksi nykyaikaisen ja kiinnostavan digitaalisen taiteen hankinta-, esittämis- ja säilyttämisratkaisut vaativat rahoitusta eri tavalla kuin perinteisemmät kuvataiteen lajit. Samalla on syytä pohtia, miten taidemuseot ja museot voivat ratkaista ristiriidan kulttuuriperinnön säilyttämisen ja digitaalisuuden suurimman haasteen eli tietohävikin välillä, kun kokoelmien kannalta olennaiset dokumentoinnit ja sopimukset tehdään sähköisesti.

Taustalla häilyy uhkana myös lisääntyvät tietomurrot, jotka voivat vaikuttaa museoidenkin toimintaan jopa yhteiskunnallisella tasolla. Taidemuseot varjelevat kansallista pääomaa, jolla on historiallisen ja yhteisöllisen arvon lisäksi taloudellinen rooli valtion omaisuutena. Asiantuntevasti kartutetulla ja hoidetulla kuvataidekokoelmalla on mitattavissa oleva rahallinen arvo. Siksi museoiden ammatillisen täydentävän koulutuksen, toimialan kilpailukyvyn sekä ajanmukaisen teknologiatason varmistaminen on yhteiskunnallisestikin katsottuna satsaus tulevaisuuteen.

Nykytaiteen politiikkaa museokontekstissa tutkinut Mia Muurimäki on väitöskirjassaan [4] pohtinut digitalisaation muuttavan perustavalla tavalla museoinstituutioiden toimintamahdollisuuksia. Hänen mukaansa taidemuseot voisivat digitaalisia sisältöpalveluita kehittäessään tuoda aiempaa paremmin esiin taiteen poliittisen ulottuvuuden museoympäristössä. Se voisi olla museoiden keino toimia entistä vahvempana yhteiskunnallisena vaikuttajana ja institutionaalisen asemansa vakiinnuttamana suunnannäyttäjänä.

Käytännössä laaja rakenteellinen vaikuttaminen voi tapahtua osallistamisella, jonka on todettu vahvistavan tasa-arvoa ja demokratiaa. Kansainvälinen yhteistyö ja verkostot, ammatillinen henkilöstövaihto sekä jaettu osaaminen kasvattavat tietopohjaa ja edistävät hyviä käytänteitä myös avoimen ja tervehenkisen kulttuuripolitiikan toteuttamiseksi. Nämä alan tietoutta ja asiantuntijuutta vahvistavat seikat nousevat esiin myös Ulla Salmelan, Anu Niemelän ja Eija Liukkosen haastattelumateriaalista [1].

Vastavuoroisuudesta voimaa

Taidemuseoissa on jo kauan toteutettu kokoelmien teoksista verkkojulkaisuja eri muodoissa. Taidekokoelmat ovat yleensä suuria, ja iso osa julkisin varoin hankituista kulttuuriperinnön kuvataideaarteista on piilossa yleisöltä olosuhdevalvotuissa optimaalisissa säilytystiloissa. Avoimen tiedon, saavutettavuuden ja kestävän kehityksen periaatteiden lähtökohdista taidemuseoiden kokoelmat halutaan tuoda esiin uudenlaisille vuorovaikutteisille digitaalisille palvelualustoille.

Koronapandemia lisäsi painetta reagoida yhteiskunnalliseen tarpeeseen nopeasti yleisen hyvinvoinnin nimissä. Taidemuseot pystyivätkin tuottamaan monenlaisia kokonaisuuksia ja havaitsivat samalla, miten paljon opittavaa vielä on. Visuaalisella ammattikunnalla on halu myös tuottaa digitaaliset sisällöt ja esitykset sellaiseen muotoon, että ne ovat esteettisesti korkeatasoisia ja käyttäjäystävällisiä.

Helposti yleisesti ajatellaan, että ainoastaan teknologialla on annettavaa kulttuurille, vaikka itse asiassa taiteella ja luovilla aloilla on tarjota asiantuntevaa osaamista ja näkökulmia digitaalisuuden seuraavalle tasolle. Vastavuoroisesta ja tasavertaisesta toimijuudesta onkin kehittymässä yhä yleisempi työtapa kuvataidetta ja teknologiaa yhdistävissä hankkeissa. Kehitysharppaus on tapahtunut erityisesti immersiivisten, kokemusympäristöön uppoutuvien elämysten etsinnässä ja tuottamisessa.

Kemppainen Katariina, amanuenssi
Oulun taidemuseo

Isomursu Pekka, yliopettaja, tutkintovastaava
Oulun ammattikorkeakoulu, Kulttuurialan yksikkö

Lähteet

[1] Salmela, U., Niemelä, A. & Liukkonen, E. 2020. Sähköpostihaastattelu 9.11.2020. Museoalan kehittämisen yksikkö. Museovirasto.

[2] Neitola, U. 2019. Museoammattilaisen mukana. Museoalan ammattiliitto MAL ry 1969–2019.
Helsinki: Otava. Hakupäivä 4.12.2020. https://issuu.com/museoalan/docs/mal_historiikki_2019_paino__1_

[3] European Union. 2020. Press statement by President von der Leyen on the New European Bauhaus 14.10.2020. Hakupäivä 4.12.2020. https://ec.europa.eu/commission/presscorner/detail/en/STATEMENT_20_1902

[4] Muurimäki, M. 2013. Nykytaiteen politiikka museokontekstissa. Väitöskirja. Aalto-yliopisto, Helsinki. Hakupäivä 4.12.2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-60-5429-2

Mattila, M. (toim.) 2018. Mahdollisuuksien museo – Opetus- ja kulttuuriministeriön museopoliittinen ohjelma 2030. Opetus- ja kulttuuriministeriö, Helsinki. Hakupäivä 4.12.2020. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-263-557-0

Suomen museoliitto. 2018. Museoalan toimintaympäristö. Suomen museoliitto 2023 strategia. 25.5.2018. Hakupäivä 4.12.2020. https://www.museoliitto.fi/doc/strategia/Suomen_museoalan_toimintaymparisto,_PESTLE-analyysi.pdf