Mind the Gap -podcast

Takaisin kokoomateoksen etusivulle

Podcast-sarjassa pohditaan sitä, kuinka eri alojen ammattilaisista saadaan irti mahdollisimman hyvin heidän paras osaamisensa, paras työpanoksensa. Ja kuinka tehdään mahdollisimman hienoa kulttuuria ja taidetta?

Kulttuurituottajan tehtävä on mahdollistaa erilaisten projektien onnistuminen. Tekeminen voi olla hyvinkin moninaista tapahtumatuotannoista tanssiteoksen kautta elokuvaan ja kaikkea siltä väliltä.

Yksi asia säilyy kuitenkin aina samana – kukaan ei onnistu projekteissa yksin, aina tarvitaan erilaista osaamista ja vähintään lisää käsipareja auttamaan. Kulttuurin projektinhallinta on siis ihmisten kohtaamista.

Millaisia kokemuksia eri taiteenalojen ammattilaisilla on tuottajan kanssa toimimisesta? Miten kulttuurituottajan tulisi toimia, kun haluaa saada ammattilaisesta kaiken osaamisen ja intohimon tekemiseen?

Teemasta keskusteltiin erilaisten osaajien kanssa, ja näin syntyi podcast-sarja Mind the Gap.

”Kyl se on äärimmäisen tärkeä ihminen se tuottaja.”

Ensimmäisessä jaksossa on mukana elokuva- ja teatteriprojekteissa kouliintunut kampaaja Kristiina Kinnunen. Hän on tuttu muun muassa tv-sarjasta Karjalan Kunnailla. [1]

”On paljon valokuvaajia, joilla on sitten niitä oheistaitoja moniin eri asioihin, ja ymmärrystä, jolloin myöskin voi siinä työryhmässä silloin syntyä semmosta vuorovaikutusta, et valokuvaaja pääsee vaikuttamaan sinne tilaajan mielialoihin positiivisesti.”

Toisessa jaksossa keskustellaan valokuvaaja Olli Jaatisen kanssa. Hänet tunnemme muun muassa Leo Montosen valokuvien löytäjänä ja toimittajana näyttely- ja kirjakäyttöön. [2]

”Kun tekee asioita helpoksi toimittajalle, niin se yleensä etenee siitä, mutta pelkkä tiedote voi myös hyvin riittää. Mutta jos on niinku mahdollisuus, aikaa ja tilaisuus soitella sinne perään ja jotenkin vähän syventää sitä asiaa, kysyä, et ”moi, saitteko tiedotteen, mitä ajatuksia herätti?”, niin ei siitä nyt varmaan ainakaan mitään haittaa oo.”

Kolmannen jakson asiantuntijana on Pasi Huttunen, Kulttuuritoimituksen toimittaja ja kriitikko. [3]

Jakso 1 – Kristiina Kinnunen, elokuvakampaaja

Jakso 2 – Olli Jaatinen, valokuvaaja

Jakso 3 – Pasi Huttunen, toimittaja

Lähteet

[1] Kinnunen, K. Haastattelu 29.9.2020.

[2] Jaatinen, O. Haastattelu 3.10.2020.

[3] Huttunen, P. Haastattelu 2.11.2020.

Haastattelujen litteroinnit

Jakso 1 – Kristiina Kinnunen, elokuvakampaaja

Transkriptio:

(0:00)

Ääniraita Lontoo metrotunnelista

(0:18)

Joo, ja se on niinku vähä se, tuottajahan on semmonen joukkueenjohtaja. En mie sano et se, se ei välttämättä, jos aatellaan sitä aina puhutaan niinku, et se on ohjaaja. Mut kyllä ohjaaja, ohjaajalla on muuta tekemistä. Et kyl se on se, se on se tuottaja, se on äärimmäisen tärkeä ihminen se tuottaja.

(0:41)

Kuuntelet Mind the Gap -podcastia. Miten kulttuurituottaja kohtaa eri alojen ammattilaisia ja selviää ilman juopaa tai gappia. Tässä jaksossa meillä on mukana Kristiina Kinnunen; kampaaja, puku-, maskiosaston veteraani, joka on meille kaikille tuttu Karjalan kunnailla tv-sarjasta ja Roskisprinssi -leffasta. Käyn parturissa ja keskustelen Kristiinan kanssa, miten hänestä saisi irroitettua niin hyvän työsuorituksen kuin mahdollista. Mitä siellä työpaikalla pitäisi tapahtua ja mitä jutellaan ja kuinka toimia?

Mutta mulla on tuottajista ollut kyllä myös semmonen aina sinne hyvä kuva, että, että on ollut myös semmosia tuottajia, jotka on vaan hiiviskelly kulisseissa ja tarkkailu tilannetta, mutta on ollut myös semmosia tuottajia, jotka on niinku halunnut ihan aidosti ottaa selvää ja, ja tuota tarjota appuu, jos tulee ongelmia tai olla niin kun silleen helposti lähestyttäviä, ettei tarvi niinku, koska se ehkä mitä kaikki niin kauhhein tilanne, että sie pelkkäisit tuottajia. Se että esimerkiksi siltä ei vois kyssyy tai siltä ei vois pyytää mittään.

(2:14)

Mitä kulttuurintuottajan pitäisi ensimmäisen sopia kanssasi?

Sen voisi ajatella niin että keskustellaan, sovitaan, varaudutaan pahimpaan, tehhään säännöt, luotettaan puolin ja toisin. Ja semmonen niinkun tota, hyvä ilmapiiri on myös semmonen, et sen huomaa, että jos tulee vähän niinku ahistava, tai semmonen vähän niinku pelon ilmapiiri. Niin tota sillon, sillon on ite vaikee tehdä sitä työtä niinku silleen kun halluis tai et ois niinku siitä saa niinku irti, tai se et saa itsestään irti kaiken. Koska silloin kun se, se ilmapiiri ja se on niinku hyvää ja sie oot valmis tekemään ihan melkkein mitä vaan sen homman etteen, sie joustat ja sie venynyt ja sie vanut ja, ja tuota että et niinku oo, niinku semmonen liian jyrkkä, niin se sujjuu, mutta sen pitäis olla molemminpuolista. Jos aina pittää vaan sen, sen jonkun tekijän tai osaston vennyy ja antaa periksi ja tulla aikaisemmin ja tehdä myöhemmin ja näin ja jos se on vaan niinku et se on, se on vaan niinku ykspuolista, niin se ei oo kivaa. Koska silloin kun se ilmapiiri on hyvä ja se, se, se homma sujjuu, niin sehän on kaikille niinku etu ja silloin tullee hyvvää jälkkee myös ylleensä. En tarkoita, että se siellä ei ois niinkun tota kurrii eikä järjestystä, eikä, eikä tuota sääntöjä eikä, eikä näin. Se pittää niinku olla suunnitelma.

(4:32)

Kuri ja järjestys kuulostaa tietysti hyvältä, mutta voisko olla jotain vielä rajumpaa?

Tottakai siis se pittää myös siihen pahimpaan aina niinku varautua, että saattaa tulla muutoksia ja saattaa tulla yllätyksiä ja näin, mutta sanotaan se, että, että myös se, että miten niistä kerrotaan ja miten niistä ilmoitetaan, niin sekin on myös semmonen. Että sulle ei vaan niinku tuu tyyliin uus CALL SHEET ja että noni, nyt tää mennee näin, vaan että kerrotaan, miksi, mitä varten.

(5:17)

Yks mikä on äärimmäisen tärkeetä niin yhteistyö eri osastojen välillä tottakai ja sehän niinku aina mieltä lämmittää jos esimerkiksi sie oot vaikka pukusuunnittelijana tai maskeeraajana, kampaajana, että, että siut otetaan siihen ryhmään silleen, että siellä piettään palaverrii castingin kanssa ja sit siellä piettään palaverrii lavastajan kanssa ja sit siellä on kuvaaja. Eli sie tunnet olevas niinkun tärkkee osa siinä tuotantoketjussa, puhuttaan nyt tämmösestä niinku perheestä, joka on tämmönen, perhe. Eli jos vaikka leffaa tehhään niin tuota, ja kyl mie niinku kokisin et se tuottajahan se on semmonen, niinku, se on vähän semmonen niinku isä tai äiti hahmo siellä.

(6:25)

Myös se, että se tuottajahan pittää niinku tottakai kiinni aikatauluista ja rahapussista. Mutta kyllä sen tuottajan pitäs pittää tietysti, olla hajulla siitä, että työolot on hyvät ja, ja tuota voi sannoo, että työajat on asialliset. Mutta sekin että minusta se on myös hyvä asia, että tuottaja on selvillä, mitä se tekkee. Sillä on valtuudet luvata tai kertoa asioita. Et semmoset niin kuin hyvät säännöt ja se että, että se toimii käytännön tasolla, mutta myös se että sillä on niinku semmonen laajempi kuva siitä asiasta.

(7:29)

Onko tommonen teatteri- ja leffatyö, jossa luoda illuusiota siitä, että miltä ihmiset näyttää tai mikä niiden olemus on, onks se oikeeta työtä? Mitä se työ on? Onks se työ työtä?

Jos aatellaan, että tota sie kuulut siihen työryhmään ja sie koet et sinnuu arvostettaan ja sun työtä arvostettaan, niin sithän se niinku se se on niinku samalla tavallahan se menee se kaupan kassa sinne kassalle. Niin, etten mie niinku aattelis, että se ois niinku mitenkään, siinä on ehkä enemmän, on ehkä enemmän henkilökohtaista ja persoona on siihen paljon vaikuttaa ja en mie nyt sano et se mitenkään luovaa ois tai tämmöstä. Koska sehän on totta, että jos sie teet vaikka 65 kerttaa saman näytelmän teatterriin, meet joka ilta klo 17.00, esitys alkaa klo 19.00 teet vaihdot, purat sen pois, teet taas sen, että se alkaa uudestaan kampaajat peruukit, putsaat viikset, peset vaatteet. Et sehän on niinku siis siinähän on se rutiini.

Mutta sekin et sie tiiät, että jos se yks päivä tulis töihin, niin sitä esitystä et voitas pitää. Ja sen myös pittää se ymmärtää se työyhteisö, että ei oo niitä pieniä, pieniä rooleja, ei oo niitä pieniä työhommia, vaan että se on niinku vyyhti, joka on niinku, jokkainen linkki on siellä tärkkee.

(9:25)

Kuuntelit juuri Mind the Gap -podcastia ja rooleissa tänään Kristiina Kinnunen ja Pasi Räsämäki. Kiitos sinulle kun kuuntelit ja tervetuloa kuuntelemaan lisää. Kyseessä on ohjelma, jossa pohditaan sitä miten kulttuurin tekijöitä saisi parhaan suorituksen irti. Miten saada hienot taidetta ja kulttuuria, kuinka se olisi kätevää ja mitä tuottajan pitäisi huomioida kun haluaa sellaista.

Niin ja kaikkein kivointahan ois tehä tuotanttoo, jossa jokainen ois niinku omasta halusta ja voisi tehdä ilmaseks sen, ois niinku määrätön määrä aikaa ja ois hyvä meininki, nii sehän ois ihan älyttömän kiva hengailla. Niin, niinku se ensimmäinen kesä siellä Miikkulassa, mut kyllähän se sekin muuttu sitten työksi.

(10:25) Ääniraita Lontoon metrotunnelista

(10:52) Podcast-jakso päättyy

Jakso 2 – Olli Jaatinen, valokuvaaja

Transkriptio:

(0:00)

Ääniraita Lontoon metrotunnelista

(0:22)

No, koska tossa nyt on yksi sellanen epäonnistunut toimeksianto, joka sitten sen toimeksiannon suorittamisen jälkeen paljastukin kyseisen tapahtumatuottajan toistoksi. Hän oli huijannu aikaisempina vuosina kaikkia muita.

(0:45)

Kuuntelet Mind the Gap podcastia. Kuinka kulttuurituottaja kohtaa eri alojen ammattilaisia ja selviää ilman juopaa tai gappia. Tässä jaksossa on mukana valokuvaaja, valokuvataiteilija Olli Jaatinen. Tätä haastattelua äänitettiin Mikkelin valokuvakeskuksessa lokakuussa 2020. Mennäänpä nyt takaisin kuuntelemaan, kuinka jännittävässä tuottajakohtaamisessa kävi.

Ja ei kyllä luvannu kovin paljon, mutta mä ajattelin sitä tilannetta, että siitä voisi avautua mulle semmonen kesto, vuosittainen kesto tapahtuma. Et puhuttiin lähinnä matkakuluista, päivärahoista, ja puhuttiin ehkä noin tonnin summasta niinku verottomana tulona, ettei palkkiota. Mitään en koskaan saanut, mutta en oo ainut, joka on saanut sen saman kohtelun samalta henkilöltä. Ja sitten vielä tapasin tämän henkilön pari vuotta myöhemmin ja tota se edelleenkin niinku esitti täysin viatonta ja yritti vielä niinku käynnistää sitä jollakin tavalla tai tai jotain hyvitystä niinku koittaa rakentaa. Ihan karmeita katella, kun ihminen yrittää valehella ja valehella ja valehella ja siit ei niinku tuu mitään.

(2:10)

Mitä pitäisi tehdä, että tällaisia tilanteita ei tulisi?

Tavallaan se avain kysymys olis aina tarkistaa sen tapahtuman ja tapahtumatuottajan, -tilaajan taustat. Valokuvaaja on tietysti aina vähän sillä tavalla, miten mä nyt sanosin, niinku nöyrä, nykyaikana nöyrä ottamaan vastaan niitä töitä, mitä ylhäältä annetaan, koska kilpailu on kiristynyt, alalla on entistä enemmän ylikouluttamista ja niitä näennäisesti valokuvaa, taitoja hallitsevia henkilöitä on paljon. Ja sillon tavallaan sen tilaajan vastuulla on sitten nähdä se, että minkä tasoisesta tekijästä on kulloinki kyse ja millon, millon niinku joku hinta on ok ja millon joku hinta ei.

(3:18)

Onko valokuvaajien asiakkaat aina hankalia, vai voisko joskus asiat mennä sujuvasti?

No toinen ääripää tietysti on sanotaan nyt vaikka suuri kustantamo, päivälehti, jonka kanssa on kirjallinen sopimus, kirjallinen hinnasto ja sillä tavalla vastuullinen tekijä. Mä oon niinku valokuvaajana vastuullinen siitä mitä mä laskutan. Mutta kuitenkin pelisäännöt tiedetään, että tota, mun mielestä semmosen asiakkaan kanssa on helppo toimia. Mut ehkä nää on nyt ne kaksi ääripäätä.

(4:00)

Mistä kulttuurintuottajat tietää, kenet valokuvaajat palkkaa? Puhutaanko koulutuksessa esimerkiksi siitä, että kuinka luodaan itsestä brändi, että asiakas tietäisi, mitä hankkii kun palkkaa jonkun tietyn henkilön tekemään jonkun asian?

Mä rupesin opiskelee valokuvataidetta vuonna 80 ja valokuvataide oli tullut suomen kieleen noin 5 vuotta aikaisemmin, silloin kun valtion kamerataidetoimikunta oli jaettu elokuvataide- ja valokuvataidetoimikuntaan ja sitten tuli myöskin taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen laitos. Hyvin tuore sana, sisältö oli vieläkin vähän auki. Mä muistan, yliopettaja käsitteli meitä hyvin niinku pumpulihansikkain ja missään vaiheessa koko sen aktiivisen noin seitsemän, kahdeksan vuoden opiskelun aikana niinku ei puhuttu tuotteistamisesta, että meitä tuotteistettaisiin tai pitäisi ajatella itseään niinku tuotteena. Sen sijaan kerrosta alempana graafisen suunnittelun opiskelijat opiskeli muun muassa markkinointia, jota me paheksuttiin, koska yliopettaja paheksu sitä, et vaikka hänelläkin oli kuitenkin niinku kaupallisen valokuvaaja tausta. Mut sit hän erottin silleen, että kun hän teki valokuvataidetta, niin hän sano kerran kun kollega, opiskelija piti luentoa erään valokuvaajan värivalokuvista, niin tää yliopettaja poistu huutaen paikalta. “Värivalokuvaus ei ole taidetta!” Ja se oli niin tiukkaa se, koska sitä valokuvausta, valokuvataidetta ei oltu määritelty. Ja siellä alakerrassa ne graafikot, tulevat graafikot kuitenkin hyväksy sen, että niitten pitää brändätä itsensä, koska ne todennäköisimmin sijoittuu kuitenkin palkkatöihin erilaisiin mainostoimistoihin ja julkaisuihin, lehtiin, kustantamoihin. Et siin oli semmonen selkee, me oltiin niinku tulevia taiteilijoita joista ei sitten välitetty kuitenkaan hevonpaskaa, että kuin ne tulee toimeen. Ja siellä alakerrassa kuitenkin puhuttiin ihan rahasta, neuvottiin veroilmoituksen teko ja muuta semmosta, josta meillä ei saanu puhua. Ja mä tota, ite ku rupesin opettaa 80-luvun loppupuolella, mä muistan siellä joskus 90-luvun, ehkä puolivälissä, kun oli jo sitten meillä valokuvataiteilijoiden liitto ja ne brändäykset alko olla sillon, brändi-sanaa ei varmaan vielä ennen ku 2000-luvun puolella, mutta mä puhuin joskus opiskelijoille siitä, hätkäytin tavallaan, että jokainen teistä on tuleva tuote. Ja se toi semmosen syvän hiljaisuuden siihen luokkaan. Mut sitten ne kuitenkin niinku tavallaan avautu ja ymmärti, että, että näinhän se muuten on. Et meijän täytyy erottautua toisistamme sillä, miten me ne kuvat tehdään. Miten niitä ruvetaan markkinoimaan?

(7:29)

Suurin osa valokuvaustöistä on sellaista, missä kuvataan ihmisiä. Millaisia taitoja se vaatii?

Ihan itse kuvaaminen on, on myöskin semmosta psykologiaa vaativaa toimintaa. Että tota, monesti kun ihmisiä kuvaa, pääsääntöisesti ihmisiä mäkin niinku kuvaan, niin tota, se on kyllä yhenlaista teatteriohjaaja työtä. Eilen sattumalta kuvasi erästä Suomen kuuluisinta mallia, joka on tehny tosi pitkän malliuran maailmalla. Ei oo ikinä ollut niin helppoa kuvata ketään ku häntä. Mut siltiki, kuitenkin vähän ohjasin. Ja sitten ne pienetkin ohjaukset meni heti maaliin. Että tota, ja niistä kuvista näkee heti, että tää tietää miltä se näyttää, kun se on kuvassa. Ja en mä ite tiiä, miltä mä näytän jossain kuvassa, että, et se oli tosi upee kokemus. Mä kuvasin sen eilisen tapahtuman just silleen, että se, se täyttää jo ne odotukset tunnetusta, kuuluisasta henkilöstä. Että se ei, ei tuu mitään säröö siihen. Sehän oli niinku sen, hänen edustamansa yrityksen mainos, suomeks sanottuna se mitä siinä tehtiin. Ja sillä tavalla mä sen otinkin.

(9:00)

Kuuntelit juuri Mind the Gap -podcastia. Minä olen Pasi Räsämäki ja vieraanani oli Olli Jaatinen. Tässä sarjassa pohditaan sitä, kuinka eri alojen ammattilaisista saadaan irrotettua mahdollisimman hyvin heidä paras osaamisensa, paras työpanoksensa. Ja kuinka tehdään mahdollisimman hienoa kulttuuria ja taidetta.

On paljon valokuvaajia, joilla on sitten niitä oheistaitoja moniin eri asioihin, ja tota, ja ymmärrystä, jolloin myöskin voi siinä työryhmässä silloin syntyä semmosta vuorovaikutusta, et se valokuvaaja pääsee vaikuttamaan sitten sinne sen tilaajan mielialoihin positiivisesti.

(9:50) Ääniraita Lontoon metrotunnelista

(10:07) Podcast-jakso päättyy

Jakso 3 – Pasi Huttunen, toimittaja

Transkriptio:

(0:00)

Ääniraita Lontoo metrotunnelista

(0:19)

Kun tekee asioita helpoksi toimittajalle, niin sit se niinku yleensä etenee siitä, mutta se, se niinku et pelkkä tiedote voi hyvin riittää. Mutta se on taas sitten niinku, että jos on niinku mahdollisuus, aikaa ja niinku tilaisuus sinne soitella perään ja jotenkin vähän syventää asiaan ja et “Moi, saitteko tiedotteen, mitä ajatuksia herätti?”, niin ei siitä nyt varmaan ainakaan mitään haittaa oo.

(0:46)

Kuuntelet Mind the Gap -podcastia. Kuinka kulttuurituottaja kohtaa eri alojen ammattilaisia ja selviää ilman juopaa tai gappia. Tässä jaksossa on mukana toimittaja Pasi Huttunen, kulttuuritoimituksesta ja KaaosZinesta meille tuttu. Pohdiskelemme Pasin kanssa sitä, miten kulttuurituottaja toimisi, että tavoittaisi median mahdollisimman hyvin. Tämä jakso on äänitetty ravintola Sointulassa marraskuun alussa 2020.

(1:17)

Siis jos, jos miettii sellaisen jonkun niinku kulttuurituotteen kannalta, niin kyllähän se auttaa se jos on ylipäätään niinku perehtynyt niinku siihen miten journalisti toimii, että ymmärtää siis niinku journalistin, on vaikka journalistin ohjeet lukenut läpi ja ymmärtää tavallaan, et miten se homma toimii. Sitte niitä on paljon helpompi venyttää niitä rajoja jos niin haluaa tehdä, tai sitten voi yrittää pysyä niitten rajoissa. Ja toinen sitten tavallaan vähän niin että tuntee niitä medioita, mitkä niinku on sen oman tuotteen kannalta kiinnostavia. Että minkä tyyppistä kamaa niinku se, se lehti tekee, jota haluan tavoittaa, niin sitten tavallaan on paljon helpompi saada se hahmotettua niillekin se, että mikä se lisäarvo on, minkä he saavat kun ne kiinnostuvat sinun jutustasi. Ensinnäkin sen tuottajan pitäisi osata, osata niinku jotenkin selkeäsanaisesti, ymmärrettävästi ja tiiviisti kertoa sille toimittajalle, se että miksi tämä on kiinnostava. Sehän ei sinänsä välttämättä niinku oo semmosta niinku pikku-uutista kummempi juttu, se että uusi tapahtuma tällainen ja tämä. Mut et mikä siinä on sit semmonen niinku, et löytyykö, et mitä sieltä tapahtuman aihepiiristä tai muusta löytyy? Jotakin sellaista mitä ottaa huomioon ja on vähän sit semmosta niinku uutta, erikoista, kiinnostavaa, hälyttävää, huolestuttavaa, ilahduttavaa, jotain tavallaan semmoista uutis arvoista. Et jos sen saa tavallaan niinkun paketoitua sinne, niin tuota, sille toimittajalle, sille lehdelle jotenkin sen selkeästi niin siinä on jo otettu se ensimmäinen iso askel. Ja sitten kun ne kiinnostuu, niin olla hyvin tavoitettavissa, että sinut saa niinku kiinni ja sitten osaat niinku tavallaan vastailla niihin lisäkysymyksiin tai, tai helposti ohjata sinne, mistä saa vastauksen lisäkysymyksiin. Ja et semmonen niinku tosiaan tavallaan, et niinku aikoinaan ehkä tiedottajat enemmän pelkäsi sitä, että niinkun kun laitettiin vaikka tiedote, niin jotenkin arkailtiin sitä, et ei nyt voi liikaa, liian valmiiksi tehdä vaikka näkökulmaa siihen tai että jotenkin niinku, et pelättiin tavallaan sitä toimittajien tontille menemistä. Mutta kun nykyään tuntuu, et toimittajat jotenkin odottaa, että se tiedote on jo melkein valmis uutinen, jossa saa jopa sitaatit mukana ja tämmöstä. Et sitä ei niinku tartte pelätä, että kyllä se toimittaja osaa olla niinku, käyttämättä sitä tiedotteen tekstiä, jos se ei halua. Mutta se ei tunnu enää haittaavan ihmisiä semmonen, niinku jotenkin vähän semmonen niinku valmiiksi tekeminen, vaan et se enemmän niinku tuntuu selvästi toimittajista jotenkin enemmän vain hyvältä palveluita nykyään, että tämä nyt niinku, tämä arvostaa meitä nyt sen verran et haluaa tehdä meille asian ja elämän helpoksi.

(4:22)

Kannattaako tuottajan hankkia valmiiksi valokuvia ja tarjota niitä tiedotteiden mukana medialle?

No se riippuu, riippuu varmasti hirveän paljon siitä, että mihinkä toimitukseen sinä oot yhteydessä. Paikallislehti on usein varmaan niinku aika tyytyväinen siitä, jos niillä tulee semmonen tiedote, josta ne saa pienellä vaivalla, ehkä puhelinsoitolla, vähän lisäkysymyksillä jutun, niin sit jos niillä on se kuva. Mut sitten niinku tämmönen, vaikka maakuntalehti tasoinen putiikki, jolla on usein omat kuvaajat ja joka haluaa ehkä, ehkä vielä selkeämmin näkökulmittaa itse sen jutun, että tehdä sillä omalla kulmalla, johon tarvitaan tietynlainen kuva, niin sitten niillä nyt ei välttämättä on niin usein käyttöä. Et siinä, siinä on sitten ehkä parempi tavallaan niinku odottaa niitten omien valmiiden kuvien kanssa ehkä siihen, et ne niinku kysyy, että oisko teillä jotain kuvaa, ku meillä nyt, kun valokuvaaja katkaisi jalkansa eikä pääse paikalle.

(5:18)

Tämä kuulostaa siltä, että tuottajan ja koko organisaation jonka puolesta ja hän tekee tiedotteita, tai jos sillä on vaikka tiedottaja erikseen, niin täytyy olla tosi hyvin tietoinen siitä, minne niitä laittaa ja millä tavalla.

No siinä tietysti tullaan siihen, että kuinka, kuinka hyvin on osannut tavallaan hahmottaa sen, että kun sen lähettää tiedotteen, että mihin se tiedote menee ja mitä se vastaanottaja haluaa. Eli jos pystyy esim. räätälöimään tiedotteita niinku jopa mediakohtaisesti tai edes alueellisesti, niin sithän ollaan jo niinku aika paljon voiton puolella, koska sit sieltä helpommin poimitaan se mikä on kiinnostavaa.

(5:59)

Mistä tuottaja tietää, kenet palkata? Onko toimittajilla samantyyppisiä kotisivuja, tai siis juttuportfolioita kuin valokuvaajilla on tämmöisiä valokuvaportfolioita? Kuinka siis vertailla, että mikä toimittaja sopisi meille parhaiten?
Kyllähän siis aika monilla friikkutoimittajilla on siis, no lähinnä se niinku usein se nettisivun on se portfolio. Et niil on jotkut nettisivut, jossa jollain tavalla summaillaan sitä, että mitä ne nyt on niinku, mitä ne nyt on tehneet. Freelancertoimittajatkin on oppineet, että ei kannata silleen salata ja pantata sitä mitä olet tehnyt, koska on niinku helpompi myydä jos on jonkinlainen käsitys ihmisillä siitä mitä myy.

(6:44)

Kuinka itse olet hoitanut sen, että verkossa on materiaaliasi jollain tavalla vertailtavissa ja tutkittavissa?

Jos tarvitsee referenssejä johonkin tuollaiseen niinku, niin kyllähän just, just jo kuten niinku että kulttuuritoimiston sivuilta saa niinku sitä miun nimeä klikkaamalla saan sieltä sen niinku listauksen kaikista mitä olen sinne tehnyt ja saman vaikka KaaosZinesta. Et nuo on tietysti käteviä ja, ja sitten niinku, jos on niinku valokuvaushommia liittyny, niin sit on tietysti joku Insta feedi, jonka on voinu laittaa, että tuon tyyppistä nyt yleensä kuvailen.

(7:24)

Voiko toimittajia jotenkin houkutella itse tulemaan paikan päälle ja jollain tavalla innostaa siihen, että hän tulisi katsomaan jonkun esityksen tai kuuntelisi levyn tai lukisi kirjan?

No jos miettii tota kulttuuritoimitusta, niin minähän tietysti ite oon siellä pikkusen erikoisessa asemassa, koska, koska minä olen ainut tällä alueella, joka tekee kulttuuritoimitukseen, joka on pääpiirteissään tamperelainen, tamperelainen media, mutta siis yleisesti ottaen aika samalla tavallahan sinne tulee kuitenkin sitten niinku valtavat määrät tiedotteita, joista sitten niinku siellä, siellä sitten niinku yleensä päätoimittaja tai joku muu sitten tavallaan seuloo ja tarjoaa toimittajille tehtävää, mutta toisaalta sitten koska kyse on niinku tämmösestä verkkomediassa, jossa ainakin tässä vaiheessa vielä niinku palkkiona tekijöillä on näkyvyys, niin sit se on, se on myös siis nimenomaan hyvin itseohjautuvaa, että kyllä niinku vielä ei oo tullu mitään sellaista, että kun olen sanonut, että tämän voisin tehdä niin poikkeuksetta vastaus on “Joo joo, tee vaan, millonka saadaan julki?”

(8:37)

Kuuntelit juuri Mind the Gap -podcastia. Tässä sarjassa pohditaan sitä, kuinka eri alojen ammattilaisista saadaan irrotettua mahdollisimman hyvin heidä paras osaamisensa, paras työpanoksensa. Ja kuinka tehdään mahdollisimman hienoa kulttuuria ja taidetta. Minä ole Pasi Räsämäki ja tällä kertaa vieraanani oli Pasi Huttunen. Pohdimme toimittajuuteen ja journalismiin ja toimittajien palkkaamiseen ja median saavuttamiseen liittyviä asioita.

Olen mä nyt jotain näyttämöjuttuja käynyt viime aikoina aika paljon kattomassa siinä vaiheessa kun niinku Katajavuoren Rauli alko laittaa mulle tietoa niistä. Siis että ihan niinku laitto jotakin, että “Olisipa kiva jos pääsisit paikalle tähänkin esitykseen”, niin sithän siihen on aika, aika vaivatonta tarttua tietysti kun tulee hyvin suora kontakti siihen sieltä että pääsisitkö.

(9:33) Ääniraita Lontoon metrotunnelista

(9:58) Podcast-jakso päättyy

Räsämäki Pasi, opettaja, valokuvaaja, opiskelija
Oulun ammattikorkeakoulu, Kulttuurialan yksikkö

Isomursu Pekka, yliopettaja, tutkintovastaava
Oulun ammattikorkeakoulu, Kulttuurialan yksikkö